Santiagon tavoite saavutettiin siis eilen puoliltapäivin. Matkaa on takana nyt kahdeksansataa kilometriä Ranskan St. Pied Du Port:sta tänne Santiagon katedraalille ja 33 vuorokautta elämää noin kymmenen kilon repun kanssa.
Aamulla päätimme herättää itsemme klo 5.00 Arcàssa, jotta olisimme ajoissa liikkeellä saapuaksemme Santiagoon noin kello yhdeksi. Niihin aikoihin purkautuisi katedraalista ulos kyseisen päivän pyhiinvaeltajienmessuun osallistuneet, joten voisimme luurailla näkyykö tuttuja.
Kännykkä pärähti, reppu selkään ja makuupussi rullalle kainaloon. Hiivimme aulaan muita häiritsemättä mutustamaan aamupalaa omasta varastosta. Muitakin vaeltajia puuhasteli selvästi samat mielessä ja alberquen ohi kulki tasainen virta alempana kylällä sijaitsevasta toisesta yömajasta. Paikallinen kahvimasiina oli tosin sen verran äänekäs, että sitä teki mieli halata, jotta kahvinjauhanta ei herättäisi koko tölliä. Mitäs sitä kofeiininhimossaan ei tekisi aamu viideltä ;)
Otsalamput tanassa ulos ja keltaisia nuolia etsimään. Reitti oli selvä ja eucalyptus-viidakkoa olisi tiedossa ainakin alkumatkaan. Onneksi - sillä siellä on ihanan pehmeä kävellä. Viimeistään tähän mennessä on tullut selväksi, että pitkän matkan kulkijat erottaa todella kävelytyylistä ja reitistä, sillä mikäli vain mahdollista valitaan jalkojen alle hiekkatie, mutapolku tai vaikka 20 cm leveä kaitale nurmikkoa asfaltin vierestä. Viikon pikataipaleella on varaa kipittää lenkkareissa pikitietä, mutta ei enää näillä jaloilla. Aivan sama oletko tullut Francesilta, Nortelta, Primitivolta, Portugeselta tai muilta riittävän kaukaa yhdistyviltä caminoilta on varmaa, että ojanpohjat kiinnostaa kummasti enemmän kuin asvaltilla jyrsiminen.
Otsalamppujen valokeilassa oli helppo kulkea. Vaikka tähtitaivas oli kirkas ja Otavaa saimme ihastella ei kuun valo päässyt puiden ja matalalla kelluneen sumun läpi avaamaan tietä. Eipä aikaakaan kun takanamme oli espanjalainen mies rutisemassa jotakin espanjaksi. "Habla Ingles?" Eipä löytynyt yhteistä kieltä meille, sillä mies osasi vain espanjaa ja meidän tarjouksista suomi, ruotsi, saksa tai englanti eivät pudonneet. Veikkasimme, että mies ei näe metsänsiimeksessä yhtikäs mitään ilman lamppua ja toivotimme hänet tervetulleeksi meidän karavaaniimme. Seura ilmeisesti kelpasi ja ainakin seuraavat viisi kilometriä kuului tasaista teputtelua takaamme.
Aamuyön hämärissä liikkui muutakin kummaa kansaa, kuten jollain ihmeen seuramatkalla olleet teinit. He kulkivat pimeässä radio pauhaten ja cooleja iskulauseita huudellen. Tuntuu, että heille hiljaisuus ja etenkin yön pimeys metsässä ovat hitusen liikaa, joten elektroniset ja äänekkäät "turvavarusteet" luovat jotenkin paremman olon, vaikka se verhoillaan toki menevän meiningin alle. Parin kilometrin matkan pientä etäisyyttä joukkoon pitäen saimme jo keräillä tuliterän Nokian laturin ja tyhjiä limupulloja. Ensimmäisessä kahvilassa laturi löysi onneksi omistajansa, joka oli aivan äimän käkenä siitä että laite vielä oli löytynyt - olihan nii-iin pimeää!
Auringon kuivattaessa sumua hävisivät lahkeet reppuun ja shortsit riittivät mainiosti Santiagon lentokentän kiertoon. Luulimme sen olevan tosi kypsää rallia, mutta metsäinen ja rauhallinen reitti jatkui. Välillä kuljimme kuin omakotialueella ja toisinaan eteen tupsahti maalaismaisemissa tutuiksi tulleita pikkukyliä. Lavacollassa mietimme jokeen heittäytymistä, sillä se on ennen muinoin ollut paikka, jossa pyhiinvaeltajat ovat peseytyneet saapuakseen hieman paremman hajuisina Santiagoon. (Lavar = pestä). Nykyisellään kylässä on paljon vanhoja rakennuksia, mutta joki on kuivunut pieneksi luruksi. Mitähän paikalliset olisivat tuumanneet suomalaisista reissaajista, jotka kiskovat käsipohjaa lutakossa? Legendat kertovat, että joen pohjasta on menneisyydessä kaivettu esiin pyhiinvaeltajien merkkejä, kuten kampasimpukoita ja vaellussauvoja sekä ilmeisesti joen ollessa isompi virta myös muutama uimataidoton kulkija (luurankoja).
Ensimmäinen näky Santiagoon saadaan Monte do Gozolta, missä on kappeli, albergue ja nykyaikainen monumentti muistona paavin vierailusta paikalla. Monumentti ei tavoittanut ihan kappelin tai muun menneiden aikojen rakennelmien kauneutta vaan törrötti huipulla kuin jokin neuvostoaikain möhkäle. Maisema kaupunkiin oli hieno - ilmeisen harvoin sumun tai pakokaasujen vuoksi kirkon tornit ovat nähtävissä, mutta meitä lykästi. Vielä 5 km perille. Lähiö-slummi-loppusuora oli lopulta melko helppo verrattuna esimerkiksi Burgosissa tai Ponferradassa tottumaamme paarustamiseen.
Hitusta ennen vanhaa kaupunkia nappasimme evästä mukaan "kelluaksemme" aikamme katedraalin aukiolla ja viilentyäksemme toivottavasti jossain varjoissa. Koko vanha kaupunki oli yhtä turistien ja koululaisten jatkuvaa virtaa. Paikallinen perinnesoitin, eräänlainen säkkipilli vinkui ja kaikenlaisia kojuja oli viimeiselle kilometrille myymässä kunnon Santiago De Compostela -krääsää. Meno näytti jo siltä, että kameraa ja alushousuihin asti upotettua rahavyötä kannatti vahdata tarkkaan.
Kolikko kirstuun kilahtaa...
Katedraalille saapuessamme oli melkoisen pöllämystynyt olo. Rauhallisesta jalkapatikasta ja omassa "tonttulassa" elämisestä siirryt totaalisti turistirysään, jossa kaikki on kaupan ja viereisen Paradorin ovesta laukkaa pukumiehiä bemareihin. Ehdimme törröttää aukiolla noin viisi minuuttia, kun viiden espajalaisen naisen joukkio halusi haastatella meitä kouluprojektiinsa. Tottakai olimmehan me komeita, kauniita ja hehkeän hajuisia. Seuraavaksi kaksi saksalaista matamia tuli tiedustelemaan mistä olemme ja kuinka kaukaa on kävelty. 800 km aiheutti oooh-sätkyn ja halauksia. Jotkut kertoivat saaneensa myös paljon keksejä paikallisilta - lienee sekin jokin perinne.
Bongasimme heti tutun Costa Rican ja Itävallan -vaeltajaparin. Vetäydyimme porukalla varjoon herkuttelemaan hankkimillamme mansikoilla ja melonin viipaleilla. He olivat saapuneet pari päivää sitten kiskaisemalla viimeiset 50 km bussilla nähdäkseen edellä kulkeneita tutuiksi tulleita kulkijoita. Aikoivat tosin vielä palata oikopolun alkuun ja kävellä vielä perille, kunhan rakkaiksi tulleet kumppanit oli hyvästelty.
Seurasimme hulinaa aikamme ja katsoimme katedraalista purkautuvan massan seasta tutut naamat. Kirkkoon mahtuu istumaan tuhat henkeä ja klo 12.00 messussa turistit, paikalliset ja vaeltajat yleensä täyttävät paikan niin, että tasan kahdeltatoista viime minuuteilla paikalle nilkuttavat vaeltajat istuvat aina lattialla.
Jaakoppi kaitsee laumaansa
Parin tunnin tuijottelun, tuttujen tervehtimisten, onnittelujen ja muun kampeloina maassa makaamisen jälkeen sopi siirtyä koivet jäykkinä Pilgrim Officeen katsomaan katsottaisiinko meidät kelpoisiksi saamaan compostelat käpälään. Pyhiinvaeltajien passin tarkastelun jälkeen saimme täyttää kyselykaavakkeen matkamme tarkoitusperistä ja sitten latinankielistä nimeä todistukseen. Mikkoa tai Päiviä ei niin vain taivutella latinaksi, mutta Juhanista kehittyi Johannes ja Päivin alkuperä nojaa Petraan, joten sieltä sekin kaivettiin esiin. Joku Johannes Miettinen ja mikä lienee Petroniu Anttonen saapuivat Santiagoon. Kuten jo aiemmin reissulla tapaamamme suomalainen Erkki totesi myöhemmin samana iltana olusella: "On kuin lakkiaisissa, kaikki hymyilee, on todistus kourassa ja kukaan ei oikein tiedä mitä seuraavaksi."
Hölmöltä tuntuikin; väsytti niin paljon, että katse oli tyhjä kuin märehtivällä lampaalla ja toisaalta oli vain leppoista istua ja höpötellä loputtomiin reissun vaiheista tuttujen kanssa, tervehtiä ohikulkevia puolituttuja kasvoja ja seurata vilkkaan yliopistokaupungin elämää, johon ei vielä osannut ottaa osaa.
Jatkamme juttua jälleen kun koneille päästää ja kuvia on tarkoitus lisätä aikaisempienkin tekstien lomaan. Siirrymme nyt tutkimaan paluumatkoja ja herättelemään aivoja Camino Francesin unelialta teiltä kaupungin sykkeeseen.
