Alberguet Portugalissa nimenomaan rannikolla olivat väljiä, siistejä ja vaikuttivat vasta äskettäin käyttöön remontoiduilta pääosin vanhoilta kouluilta. Pientä jännitystä rannikkoreitille lisäsi se, että meillä oli tiedossa, missä alberguet sijaitsivat mutta käytännöt muutoin ilman erityisiä oppaita olivat mysteerejä. Pariin kertaan olimme alberguen ovella tai portilla kiskomassa kahvaa, kunnes jälleen kerran asioilla on tapana järjestyä. Milloin ohjeet löytyivät ikkunasta ruutupaperilta, milloin vastapäisestä liikkeestä saapui joku kertomaan miten homma sujuu.
Marinhasissa ruutupaperi ohjeisti meidät läheiseen Punaisen Ristin keskukseen kuittaamaan avainta, Caminhassa yläkerran päiväkodista opettaja tuli availemaan ovia ja kertoi samalla, että hädässä myös läheisen baarin Paololla olisi avaimet ja että baari olisi auki kahteen saakka. A Guardassa taasen koukut sai poliisiasemalta. Kuvioon sisältyi se että avaimia luovutettiin majaan yksi kipale opastuksella: viimeinen sulkee oven lähtiessään. Osoitti melkoista luottamusta kulkijoihin. Meille lisäksi hupaisaa solkkausta ja apuviittomien ruuvausta silloin kun albergueen saapui muutama muu vain portugalia tai ranskaa puhuva pyhiinvaeltaja ja kaikki olivat liipaisemassa kauppaan tai syömään. Alberguet kustansivat 5-6 euroa yö sisältäen lakanat.
Pensaot ovat olleet 15-20 euroa ja hostellit riippuen halutuista palveluista 15-25 eur per yö kärsää kohden. Kaikki ovat yllättäneet meidät siisteydellään ja hostellit jopa hotellimaisella tasollaan.
 |
| Väljemmillä vesillä ehtii nähdä muutakin. |
Saimme elellä jälleen pyhiinvaeltajan kuplassa omissa ajatuksissamme. Sen lisäksi saimme viettää matkan merenelävienherkuttelijoiden taivaassa pienissä kalastajakylissä. Portugalin kansallisruokaa turskaa sai kaikissa mahdollisissa muodoissa mitä vain saattoi keksiä piiraista patoihin. Turska-saturaatio löysi tappinsa hyvin pian mutta monet muut herkut saavat vieläkin veden herahtamaan kielelle. Tuoreena grillatut sardiinit, tonnikala suoraan grillistä - ei fileenä vaan paikalliseen tapaan koko kalasta sentin siivuksi poikki katkaistuna rankoineen nahkoineen sekä mamojen padat simpukoista ja ravuista. Erityisen ilahduttavaa oli rannikolla murkinoiden ohessa tarjotut keitetyt perunat, parsa, valkosipulit ynnä muu tuore roina Francésilla totuttuun ranskanperuna-jatkumoon nähden. Pizzamättö sai uuden ulottuvuuden, kun Atlantin-rannalla tilasimme Frutti Di Maren. Voi olla että tätä ei mainita reissu-ruunien raamatuissa, mutta tuoreista raaka-aineista koottuna ja puu-uunissa paistettuna pizzassa ei ollut haisuakaan purkkisimpukoista tai kuivasta oreganosta. Suosittelemme lämpimästi tällaista retkahdusta kaikille.
Ravintoloissa EU:n mukaiset tupakkilait ovat täällä suuntaa antavat. Ruokapaikoissa ei poltettu missään, mutta jalkapallo-otteluiden hetket lienevät kansallinen poikkeus. Tuolloin herkkäkorvaisemmat ja tarkkanäköiset luurasivat matsia siististi terassilta. Iäkkäämmät herrat sen sijaan venyivät muutaman metrin kynnyksen puolelle, jotta televisio säilyi linssien vaikutusalueella.
Caminho Costan rauha teki vaikutuksen. Kuten slovenialainen pyhiinvaeltaja totesi: "We are so lucky to have this." Rannikolta reitin yhdistyttyä Portugalin ns. pääpyhiinvaellusreittiin kohti Santiagoa huomasi selvän eron vaeltajien määrässä. Silti Portugalista saapuvat pyhiinvaellusreitit eivät ole vielä niin kaupallistuneet ja turvoksissa "pilgrimmaus-krääsää ja humpuukia" kuten Francésin reitti nykyisin Ranskasta Santiagoon valitettavasti on. Santiago De Compostelassa muutos oli näkyvin. 2010 saavuimme muutamien joukossa perille ja lompsimme pyhiinvaeltajien toimistoon noutamaan viimeisiä leimoja passiin. Nyt koko toimisto oli siirretty ja kahden ihmisen tiskin sijaan paikalla oli nauhoilla erotetut jonotuskujat, erikseen opas ohjaamassa tiskeille sen mukaan kun vapaaehtoisia virkailijoita vapautui. Luukkuja taisi olla kymmenkunta.
 |
| Santiagon ruuhkassa. |
Onneksi tie ja matka on pyhiinvaelluksen ydin - ei se onko Karhunkierros nyt suoritettu tai kuinka monta kilometriä kävelitte. Edelliseen saimme jälleen niin monta lähestymistapaa reitiltä. Muutama juntti vertaili Santiagossa heti olivatko kävelleet enemmän vai vähemmän kuin me (arvatkaa olivatko suomalaisia - emme olleet edes tavanneet missään aiemmin). Kohdatessamme slovenialaisen naiskolmikon jälleen Portossa heidän kysymyksensä oli sydämellisesti: "Did You survive and is everything fine?" Kulkiessamme kohtasimme monena päivänä samat kasvot. Sinmohcilla-tyylillä eli ilman reppuja kulki osa porukasta. Monelle tämä oli ainoa vaihtoehto, kuten 76-vuotiaalle herralle ja hänen vaimolleen tai slovenialaiselle rouvalle, jonka selkää oli operoitu pari vuotta sitten isosti. Silti kukin kulki sitkeästi omalla tyylillään. 75-vuotias hollantilais-mies oli toinen joka ääneen mainitsi kuinka onnellisia hän ja me olemme, kun saamme olla caminolla. Hän muistutti myös siitä kuinka ihanaa on saada jakaa matka jonkun kanssa. Hänen vaimonsa odotti kotona ja lonkkaproteesien vuoksi kävelymatkat olivat jääneet lyhyeen.
 |
