Meitä on yleensä ensimmäiseksi oletettu saksalaisiksi (alemania?). Parhaat naurut aiheesta saimme piskuisen kylän ainoassa baarissa ennen Viana do Casteloa. Siestan aikaan baariin oli kertynyt populaa - muorit omaan pöytäänsä ja vanhempia herroja pelaamaan dominoa takahuoneeseen. Emäntä tiskin takaa lupasi meille juustoleivät vaikka lounasaika olikin jo pulkassa. Pahoitteli vain mennessään että hommassa kestää nyt viisi minuuttia. Valmistusaikakin selvisi kun emäntä paineli naapuriin viereiseen leipomoon koukkaamaan leivät. Palvelu on aina ollut kohdillaan ja pienemmissä kylissä ehdottomasti parasta.
Baarissa kävi tasainen porina eväitä popsiessamme, kunnes ovesta saapui ilmeisesti kylän ainoa "kielimies." Lupsakka ukko aloitti heti saksaksi: "Mistä päin sitä ollaan?" Vastattiin samalla kielellä: "Notta Suomestahan me." Arvoituksen ratkettua ukko löi kädet yhteen ja tiedotti koko baarille "Ooo, Finlandia." Hoksasimme tämän jälkeen että sitähän pöydällinen muoreja oli varmasti pulissut ja arvaillut koko ajan. Niin nauratti meitä kuin heitäkin. Bad Toron elvyttäessä nilkkaansa loppupäivän verran ja napatessa kumijalan alle samaisesta paikasta taksikuskikin tiesi jo meidän olevan suomesta. Jossain kohtaa polkuja hekottelimme edellä mainitusta "saksalaisuudesta" olevan niin paljon etua että voisi ommella Saksan lipun reppuunsa ja sen varjolla hölmöillä aivan vapaasti. Ehkä palaamme tähän konnuuteen seuraavilla reissuillamme.
Hyvänä kakkosena on tosin pariin kertaan tiedusteltu mikäli olisimme tanskalaisia. Tapasimme erään alberguen aamussa kahvilla alkujaan unkarilaisen naisen, joka asusteli nykyään Ruotsissa. Hän oli varma että partasuu on tanskalainen viikinki. Samaa viikinkiverta oli varmasti ilmassa kun astelimme Pontevedrassa tiedustelemaan majapaikkaa pensao Aliciasta. Kapeassa rappukäytävässä ei rinkkojen kanssa mahtunut seisomaan oven taa kuin yksi kerrallaan ja partasuu siinä hikisenä syöttinä tiedustelemaan: "Habitacion doble?" Taisi Alicia saada pienen sydämmen ohilyönnin ennen kuin luurasi pidemmälle rappuun ja nyökkäsi myöntävästi. Ilmeen kun olisi saanut siinä hetkessä talteen.
Kuten kuvitella vain saattaa olemme itse niin hehkeitä, hoikkia ja aina pehmeän huuhteluaineen raikkaita vaeltajia. Edelliseen vedoten ja varmasti monelle muulle nauruntyrskähdyksiä tarjonneina uskallamme koota tähän top 3. kohdatut varusteet caminon varrelta:
Kolmannen sijan nyysi itselleen portugalin pääreitiltä eksyneet jenkit, joista naisella oli minimekko, koulureppu, varvassandaalit ja Keke-reiskat. Oma varvaskalusto olisi kaluuntunut vereslihalle jo ensimmäisillä kilometreillä. Kunnioitettava suoritus siis.
Toisen sijan vei erään ranskalaisen hepun neonvihreät silmälaput (unisuojat nukkumiseen silmille). Kokonaisuutta tehosti vitivalkoinen silkkipussi, joten öisin käydessään vessassa valkoinen muumio neonvihrein silmälapuin ja mustalla villapipolla saattoi joko naurattaa tai säikäyttää oikein kunnolla. Kuoriutuessaan matkaan villapipo pysyi visusti päässä kelissä, mihin me liipaisimme t-paidoissa.
Ensimmäisen sijan varasti portugalilaisten nuorten onnettomat yritykset selvitä albergueiden öisestä äänimaailmasta tunkemalla vessapaperia korviin. Luppakorvat liikkuivat laumoissa mikä tuotti meille toisinaan vaikeuksia olla nauramatta ääneen yön laskeutuessa majaan.
Vaelluksen edettyä ja yhdistyttyä hiljaiselta Caminho Costalta pääreittiin Caminho Portugueseen tuli osa kulkijoista tutuiksi samoissa yöpaikoissa majailtuamme ja poluilla tavattuamme. Yhtenä päivänä evästimme ja kuivattelimme kinttuja tauolla. Totesimme, että kanadalaisen herran ohitettua meidät menee hetki aikaa niin perässä kulkee hollantilainen mies. Jos emme lähde liikkeelle niin sen jälkeen tulee ranskalainen ja hänen jälkeensä neljä norjalaista. Kuulostaa ruuhkalta - vaan sitä se ei suinkaan ollut, sillä kukin kulki omaa tahtiaan toisiaan näkemättä. Meillä oli usein tapana jäädä märehtimään omia eväitämme johonkin sopivaan taukopaikkaan niin huomasimme rytmin joka toistui päivä toisensa jälkeen.
