Makoisan aamupalan jälkeen kurvailtiin Taivalkosken ABC:lle putsailemaan vanteiden jarrupintoja eilisen sateen heruttamista piki-roiskeista. Hobittilan perinteiden mukaisesti tuli sortua vielä toiseen aamupalaan. Tosin tällä kierroksella kahvimuki riitti.
Aamun kankeilla koivilla on ollut mukava loipottaa alkuun tasamaata, mutta Taivalkoskelta kohti Kylmäluomaa tie ei antanut alkuun armoa. Ehkäpä reissun rankin nousu tähän saakka piti nylkkiä heti päivän toisella kilometrillä. Siinäpä oli hyvä lämmitellä kärkeen ja vaaran laella viskellä kaikki ylimääräinen riepu päältään takaisin laukkuun. Isokumpua odotellessa...
Nimensä mukaisella sijainnilla varustettu kylä tuli vastaan vauhdilla. Isokummussa tutustuimme Kuoleman rataan, eli saksalaisten rakennuttamaan rautatiehen, jonka työvoimana oli käytetty sotavankeja karuissa oloissa. Kylän eri puolilla oli monenlaisia rakenteita asemasta vielä jäljellä.
Ennen K.Päätalon synnyinkotia kurvasimme Kylmäluomantielle, hiekkatielle, jota pitkin pääsimme autotien sijasta ajelemaan Kylmäluoman ulkoilualueen läpi. Soisista maisemista putkahdimme 5-tien ylitykseen ja puikahdimme oitis seuraavalle hiekkatie-seikkailulle Julma-Ölkyn kautta Hossaan. Vaan ensin evästimme Irnijoen törmällä melontareittiä ja pauhaavaa putousta ihaillen.
Julma-Ölkyntie oli varsin rupinen Taivalkosken suunnalta pyöräillessä. Alkusiivun hiekkatie muuttui pian todella rypyliäiseksi ja irtosoralla paukuteltiin kuin kuulalaakereilla. Maisemat ja reitin ihana rauha korvasivat hikiset ja ranteita rankaisevat kilometrit. Mielenkiintoisena tai ehkäpä kummallisena havaintona haistettiin päivän aikana ajellessa useaan otteeseen melko vahva virtsan haju (ehkä n. 6 kertaa?). Varmasti se ei ollut ihmisestä ja asutusta ei ollut mailla halmeilla. Maastokaan ei ollut merkitsevä tekijä sillä välillä läyhä leijui suon lähellä, välillä hiekkamontun laidalla ja toisinaan metsässä. Kuitenkin ajaessa hiekkatietä haistaen. Tuumattiin todennäköisimmiksi syyllisiksi siellä täällä nulkkaavia poroja, mutta mietittiin pitääkö paikallinen karhu meitä pilkkanaan kuseskellen edellämme reitille vai lieneekö jokin paikallinen kasvi odööriltään näin ”tunkeileva pisuaari.”
Julma-Ölkkyn rotkojärvi oli mainio etappi. Tosin kätkön koppaaminen jäi sikseen, sillä montun pohjalla ei ollut haisuakaan verkosta. Vaan sivujuoni se oli muutoinkin, eikä mikään syy saapua paikalle, joten keskityttiin erinomaisiin maisemiin.
Kuutisenkymmentä kilometriä hakkuutusta metsäutoteillä ja pari-kolmekymmentä kilometriä rullaavammalla alustalla toi meidät ”takaoven” kautta Hossaan. Kurvasimme Erä-Hossan leirintäalueelle ja täällä olisi tarkoitus pitää perusleiriä päivä tai pari alueen retkuilumaastoihin ja melontapajiin tutustuen.
Suuren seikkailun hengessä jäi toteamatta aiemmin ”Posio nukahtaa, mutta vain hetkeksi.” Tosin nyt ollaan jo Suomussalmen tontilla.
